Larkon havaintoja

Pari viikkoa sitten kirjoitin lyhyesti ja lakonisesti Leninin patsashankkeesta. Totesin ainoastaan, että Leninin kaltainen styranki ja terroristi ei ansaitse patsasta julkisella paikalla. En vaivautunut käsittelemään asiallisesti puuhamiesten perusteluja Leninin väitetyistä ansioista Suomen itsenäisyyden tunnustamisen yhteydessä.

Jukka Relander antaa mainion tilaisuuden korjata tuo vika. Relander kirjoittaa, että Leninillä tuskin oli muuta mahdollisuutta kuin tunnustaa itsenäisyys:

Lenin tunnusti Suomen itsenäisyyden sekasortoisessa tilanteessa, kun ei muutakaan voinut. On esitetty, että tunnustaminen oli linjassa neuvostovallan alkuvaiheen kansallisuuspolitiikan kanssa ja että Lenin tuossa vaiheessa todella kannatti pienten kansojen itsemääräämisoikeutta. Yhtä lailla on esitetty, että Lenin tunnusti itsenäisyyden ajatellen, että Suomi tekisi oman vallankumouksensa ja liittyisi neuvostokansojen suureen perheeseen, kun aika olisi kypsä.

Kansallissuuspolitiikkahan käytännössä sittemmin muuntautui siten, että neuvostokansojen “suuressa perheessä” isännän äänellä puhuivat venäläiset, joita muiden kansojen tuli nöyrästi säestää. Se ei kuitenkaan suoranaisesti kuulu tämän postituksen teemaan. Tässä on tarkoitus käsitellä vuosien 1917-1919 sekasortoisia tapahtumia ja etsiä itsenäisyyden todellisia isiä.

Itsenäisyyspäivän postituksessani siteerasin 6.12.1917 hyväksytyn itsenäisyysjulistuksen keskeistä kohtaa:

Suomen Eduskunta on 15 päivänä viime marraskuuta, nojaten maan Hallitusmuodon 38 §:ään, julistautunut korkeimman valtiovallan haltijaksi sekä sittemmin asettanut maalle hallituksen, joka tärkeimmäksi tehtäväkseen on ottanut Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamisen ja turvaamisen. Tämän kautta on Suomen kansa ottanut kohtalonsa omiin käsiinsä, ja nykyiset olot sekä oikeuttavat että velvoittavat sen siihen. Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista ja yleisinhimillistä tehtäväänsä muuten kuin täysin vapaana. Vuosisatainen vapaudenkaipuumme on nyt toteutettava; Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana.

Julistus itsessään ei siten merkinnyt itsenäisen valtion muodostamista vaan julisti vakaan pyrkimyksen sellaisen aikaansaamiseen. Eduskunta ei kuitenkaan ehtinyt käsitellä sille esitettyä tasavaltaista hallitusmuotoa ennen sisällissodan syttymistä. Itse sodan aikana Suomella oli tosiasiallisesti kaksi hallitusta: Vaasaan paennut senaatti ja punaisten muodostama kansanvaltuuskunta.

Historia ei tosin tunne spekulaatioon perustuvia pelejä tyyliin “mitä olisi tapahtunut jos”. Nykyisen tiedon pohjalla voidaan kuitenkin suhteellisen varmasti jälkiviisaasti todeta, että jos punaiset olisivat sisällissodan voittaneet, ei Suomen itsenäisyys olisi ollut pitkäikäinen. Toisaalta sodanjälkeisen kuningasseikkailun onnistuessakin olisi itsenäisyyden pysyvyys jäänyt lyhytaikaiseksi, koska länsivallat eivät olisi Saksan vasallivaltiota tunnustaneet.

Vasta vuoden 1919 valtiosäännön hyväksyminen loi edellytykset tosiasiassa itsenäisen ja kansainvälisesti tunnustetun tasavallan muodostumiselle. Jos siis Suomen itsenäisyydelle etsitään todellisia isiä, on sellaisiksi kai katsottava valtiosääntökomitean puheenjohtaja K.J Ståhlberg ja valtionhoitaja C.G.E Mannerheim. Edellinen kirjoitti suuren osan valtiosäännöstä ja jälkimmäinen sen lopullisesti allekirjoituksellaan vahvisti.

Itsenäisyyden isille ei kuitenkaan tarvitse Helsinkiin patsasta pystyttää, koska kummallakin on jo sellainen olemassa: Ståhlbergilla Eduskuntatalon ja Mannerheimilla Kiasman edessä.