Larkon havaintoja

Hennalan soittokunta 1918

Kävin perjantai-iltana teatterissa. 50-vuotiaaksi tullut Teatteri Kultsa kunnioitti punajuuriaan (sorry, en voinut vastustaa kiusausta) esittämällä vahvasti punahenkisen näytelmän Hennalan soittokunta 1918. Esitys oli vaikuttava, oletettavasti yleisön eri osille eri syistä.

Väliaikoineen yli kaksi ja puolituntista esitystä ryydittivät runsaat ja mahtipontisesti esiteyt perinteiset työväenlaulut. Suurin osa niistä oli toki tuhat kertaa tuttuja, mutta olipa joukossa muutamia, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan. Kulttuuriteko sekin!

Itse tarina kertoo turkulaisen punakaartin orkesterin ja naiskaartilaisten kohtaloista. Näkökulma on siis punaisten, mutta kuten Kultsa itse esittelyssään toteaa, ei olla kummankaan puolella eikä vastaan:

Se kuvaa sortoa ja sen synnyttämää väkivaltaa, ja vaikka näkökulma on punaisten, ei se ole kummankaan puolella tai ketään vastaan. Valta turmelee ja tuottaa väkivaltaa, oli nauhan väri sitten kumpi tahansa.

Ja näinhän se tietysti onkin: kumpikin kansalaissodan osapuoli syyllistyi julmuuksiin ja hirmutekoihin, joista tänä päivänä vietäisiin Haagiin leivättömän pöydän ääreen. Valkoisten kosto oli julma, mutta tuskin punaiset olisivat voittaessaan yhtään lempeämpiä olleet. Siitä on itänaapurin historiassa riittävästi näyttöä.

Tähän liittyen kertoi mm. punapäällikkö William Lundbergin roolissa ollut Vesa Salmi väliajalla lyhyesti jutellessamme valmistautumisestaan Lundbergin rooliin. Työstämisen johtoajatuksena oli oletus, että punaisten voittaessa Lundbergista olisi tullut sisäisen tiedustelun päällikkö, siis eräänlainen Suomen Felix Dzierżyński. Mitä enemmän asiaa ajattelen sitä todennäköisemmältä tuntuu, että suurinpiirtein noin olisi Dzerzhinsky voinut Venäjän vallankumouksen syövereissä käyttäytyä ja menetellä.

Näyttelijätyö oli suurenmoista. Vaikka useilla näyttelijöillä oli rooleja enemmän kuin yksi, ei se millään tavalla rikkonut esitystä. Koko ajan oli selvillä, kuka on kuka ja missä ollaan menossa. Näytttelijöiden itsensä lisäksi tästä mitä ilmeisimmin kuuluu kiitos ohjaaja Jorma Hellströmille.

Heikkoa lenkkiä ei lavalla ollut ja onkin vaikea nostaa ketään esiin, kun kaikki olivat hyviä. Edellä mainittu Vesan Lundberg jäi mieleen, samoin Juhani Timonen isäntänä ja sotilaana, Nestori Välitalo vankileirin päällikkönä ja Jukka Hurjanen soittokunnan nuottipoikana. Toisetkaan eivät jälkeen jääneet.

Ilpo Tuomarilan käsikirjoituksesta jäi hiukan kaksijakoinen vaikutelma. Historialliset faktat olivat jokseenkin paikallaan ja niiden mukaan homma kulki. Tyytyväinen olen myös edellä mainittuun yleishumaaniin lähestymiseen arassa aiheessa. Vähän kyllä epäilen joidenkin henkilöhahmojen realistisuutta: mahtoivatko naiskaartilaiset olla aivan noin luokkakantaisia?

Yleisön joukossa havaitsin sekä työväenliikkeen veteraaneja että nuorempaa väkeä, joilla ei voi olla omakohtaisia muistoja esimerkiksi 1970-luvun taistoista. Ja sitten oli meitä keski-ikäisiä. Veteraaneille näytelmän ajoittainen pateettisuus näytti menevän suoraan sydämeen, kun taas muut suhtautuivat siihen pikemminkin komiikkana. Mitä nuorempi katsoja sitä selkeämmin mentiin viihteen puolelle. Satuin istumaan veteraani- ja nuorisoseurueen välissä kuten keski-ikäiselle kuuluukin.

Kultsa ei ole ammattiteatteri, mutta olisi synti ja häpeä kutsua sitä amatööriteatteriksi. Kaikilla tekijöillä on vahva kulttuuritausta, sekä näyttelijöillä että niillä, joita ei näyttämöllä nähdä. Ehkä oikea nimitys olisi ammattalaistasoinen harrastusteatteri.

Muistettaessa, että Kultsan juuret ovat Kulttuuritalolla, jossa tilaa riitti ja olosuhteet teatterin tekemiselle olivat ideaaliset, on vahinko, että tämäntasoinen teatteri joutuu elämään huutolaisena. Askeettinen Suvilahden makasiini on itsessään viehättävä ja mene tiedä vaikka olisi kulttuurihistoriallisesti arvokas sekin. Ennen esityksen alkua ajattelin, että koskaan ennen en ole istunut teatterisalissa päällystakki päällä enkä aio sitä nytkään tehdä. Vaikka penkeillä oli huopia yleisöä varten, jouduin väliajalla pyörtämään pyhän periaatteeni: kerta se on ensimmäinenkin.

Ennen kaikkea Kultsa ansaitsisi suuremman salin, johon mahtuu enemmän yleisöä. 60 ihmistä vetävä sali on kuulemani mukaan ollut loppuunmyyty lähes jokaisessa Hennalan soittokunnan esityksessä. Yleisö istui kuin sillit suolassa ja esimerkiksi jalkatila oli olematon. Piippuhyllyllä viimeisessä rivissä jouduin sisään ja ulos kulkiessani ottamaan tukea katosta! Sieltä sitten toki vastaavasti näki hyvin.

Jos joku haluaa nähdä kuvia esityksen ulkoisista puitteista, panin niitä eilen vironkieliseen blogiini. Sattui nimittäin niin sopivasti, että virolaisen blogosfäärin viikoittaisen fotojahdin teemana on tänä viikonloppuna kello 7 illalla. Ja siihen aikaanhan tuo esitys alkoi.

Hyvä näytelmä ja sen esitys toki korvasivat ulkoiset puutteet. Jos olisin jättänyt tämän väliin, olisin yhtä kokemusta köyhempi enkä nyt tällä tarkoita palelemista.

Kitos ja onnea 50-vuotiaalle! Ehkä se tilakysymyskin ratkeaa vuoteen 2059 mennessä.